"Eikö meillä ole juustoa?", kysyi mieheni eräänä lauantaiaamuna lähes tyhjään jääkaappiin kurkistaessaan. Sillä hetkellä kaikki voimani valahtivat minusta. Tunsin itseni maailman surkeimmaksi äidiksi ja vaimoksi. Jäin miettimään, miksi regoin noin voimakkaasti moiseen, vain toteamukseksi tarkoitettuun lausahdukseen. Pohdinnan tuloksena löysin itsestäni monta, monta syytä reagointiini. Teen liikaa projekteja perheeni kustannuksella, viihdytän ja kehitän itseäni enkä ole taaskaan jaksanut ajatella arkipäiväisiä asioita. Päässäni ovat pyörineet aivan muut asiat kuin päivittäisen ruokatarpeen kartoitukset. Minusta ei kertakaikkiaan ole tätä perhettä pyörittämään...
Hetken mietittyäni asiaa, pyysin mieheltäni yhtä asiaa. Selitin marttyyrimaisesti, miten olen koko viikon laittanut pojille ruokaa ja käynyt kaupassa raskaita kasseja kotiin raahaten. Jospa hän voisi lauantaisin tästä lähtien käydä kaupassa ja ostaa kaikkea, mitä haluaa meidän syövän viikonlopun aikana. Mieheni on nimittäin toisella paikkakunnalla töissä ja vain viikonloppuisin kotonamme. Eipä hän ehkä kehdannut vastaankaan sanoa ja siitä lähtien hän on marssinut lauantaisin kauppaan ja ostanut viikonlopun ruoat. Olen saanut taas rauhassa keskittyä projekteihin viikonloppuisinkin...
Kumma kyllä, vaikka pojat esittäisivät samaisen kysymyksen juustosta, se ei saisi ollenkaan tuollaisia mittasuhteita riittämättömyyden tunteissani. Ihmeellistä! Tällainen on nainen, painolastina menneiden sukupolvien mallit naisen roolista kotona.
