lauantai 11. helmikuuta 2012

Erä-ja luonto-oppaaksi kasvaminen

Olen vähän yli viisikymppinen opettaja ja opiskelen erä- ja luonto-oppaaksi. Pidän opintovapaata 1,5-2 vuotta ja ihmeekseni päässäni pyörii paljon ajatuksia, joita en olisi ehkä tullut ajatelleeksi ilman normaalista työelämästä irtautumista.

Tuloni pudottua puoleen, tuli pitkästä aikaa tarve miettiä, mikä on tarpeellista kuluttamista ja mikä turhaa. Itsestään selvyytenä päätin, etten esim. osta muita vaatteita itselleni kuin pakolliset retkeilyvaatteet, joita ehkä tulen opiskeluissani tarvitsemaan. Vähillä ostoillapa olen selvinnyt, ostin vain hyvät, vuorelliset retkeilysaappaat puoleen hintaan alennusmyynnistä. Tuntuu vapauttavalta kun ei tarvitse kierrellä kauppoja aikansa kuluksi ja mielensä piristykseksi. Säästyy paljon aikaakin  rahan lisäksi. Kaikkeen tarpeelliseen on kyllä rahat riittäneet.

Olen myös jättänyt television katsomisen lähes kokonaan. Ennenkin katsoin tosin hyvin harvoin telkkaria, mutta nyt se on jäänyt kokonaan. Taas säästyy aikaa!

Työssä ollessa suunnittelin tarkkaan seuraavan loman ja usein kävin ulkomaillakin tai jossakinpäin Suomea. Nyt vaan odotan lomalta, että saan villasukat jalassa keittää rauhassa aamukahvia eikä tarvitse lähteä minnekään. Ainut mihin tekee mieleni vapaapäivinä ja lomilla, on saaremme Luvialla tai minulle tuttu ja rakas "oma metsäni" tässä lähistöllä. Ja taas säästyy aikaa, rahaa ja energiaa olennaisempaan!

Tänään mietin, mikä sai minut lähtemään tälle tielle. Ilman stressiä en olisi tullut lähteneeksi pois tutuista ympyröistä. Näin jälkeenpäin ehkä tuo stressi olikin parasta, mitä  tapahtui itselleni viime vuonna. Hassua, miten se kääntyikin voitokseni ja elämäni rikastuttajaksi. Viime keväänä olin puhkiväsynyt, jo yöunenikin menettänyt raato, joka viimeisillä voimillaan veti monot jalkaansa ja raahautui yksin hiihtämään saareen eräänä aurinkoisena kevätsunnuntaina. Edes eväitä en jaksanut ottaa mukaani. Päästyäni saareen parin kilometrin hiihtomatkan jälkeen, oli jo nälkä ja jano. Löysin mökistä vettä ja yhden tonnikalapurkin. Istahdin verannan rappusille auringonpaisteeseen syömään tonnikalaa ja juomaan vettä. Vesi tippui räystäästä ja aurinko lämmitti kasvojani. Veden tippuminen räystäästä oli lupaus kesän tulemisesta. Pari kuukautta vielä, niin saisin olla vapaa ja vain purjehtia päivät pitkät. Silloin tiesin, että selviän tästäkin tilanteesta ja avaimet siihen tulevat olemaan luonto ja hiljaisuus. Tuota hetkeä en unohda koskaan ja sen mielikuvan avulla aloin sinnitellä ja etsiä uutta suuntaa eteenpäin.

Kun työpaikkalääkäri määräsi mielialalääkettä unen palauttamiseksi, päätin samalla hetkellä itsekseni, että teen elämänmuutoksen enkä aio niitä käyttää kuin hätäapuna. Hain kirjastosta kirjoja, jotka käsittelivät stressiä ja varoittelivat burn outista. Luin myös netistä monia kaltaisiani tarinoita. Terveys on aina ollut minulle tärkeä asia enkä todellakaan halunnut rääkätä elimistöäni pidempään. Halusin tehdä seuraavasta vuodesta itselleni kevyemmän ja karsia kaiken mahdollisen ylimääräisen työn pois. Päätin viedä voimia kuluttaneen kehittämisprojektin kuitenkin loppuun asti, koska en halua jättää tuollaisia asioita kesken. Koska tiesin sen kestävän vielä vuoden ajan, tein päätöksen jäädä töistä pois ainakin vuodeksi. Oppilaiden en ainakaan haluaisi kärsivän tilanteestani. Tietysti päätös oli vaikea ja ikävöin edelleen oppilaitani.  En kuitenkaan halunnut jäädä pelkästään kotiin oleilemaan, vaan päätin alkaa opiskelemaan jotakin. Hain työnohajaajakoulutukseen ja samana iltana, jolloin tuli kielteinen vastaus, näin Hesarissa koulutusilmoituksen erä-ja luonto-opaskoulutukseen. Tiesin heti siinä silmänräpäyksessä, että tämä on minun juttuni. Googlasin nopeasti, olisiko Porin lähellä vastaavaa koulutusta ja löysin Winnovan metsäkoulun kurssin. Heti aamulla soitin Winnovaan ja sain tiedon syksyllä alkavasta kurssista. Koulutus tuntui heti alusta alkaen juuri kuin tehdyltä minulle tähän elämäntilanteeseen. Olen jokaisesta päivästäni siellä nauttinut ja imenyt itseeni kaiken opin.

Meillä on opiskelukavereiden kesken hyvä ja reilu auttamisen ja jakamisen meininki. Autamme toisiamme ja kannustamme, nauramme paljon ja laskemme leikkiä. Meille on kehittynyt ihan oma sisäpiirihuumorimme, olemme kokeneet paljon yhdessä retkillä ja koulussa. Tuntuu hyvältä, kun on samassa elämäntilanteessa olevia kanssakulkijoita, joiden kanssa voi olla aidosti oma itsensä juuri sellaisena kuin on. Mukavaa, kun voin auttaa toisia esim. selviytymään tenteistä hankkimalla aineistoa jne.

Bonuksena satuimme saamaan vielä erinomaisen mukavan opettajan vastuuopettajaksemme. Yhteinen huumorintaju on tuonut päiviimme hauskuutta ja monesti olemme kikattaneet ja nauraneet kesken oppituntien kaikki yhdessä. Opettajamme sattui vielä olemaan avoin uusille ajatuksille ja ideoille ja yhteisillä retkillämme monesti suunnittelemme luovan hauskoja ideoita opiskeluumme ja tulevaan toimintaamme oppaina.

Olin ehkä 45-vuotias, kun ajattelin, millaiselta haluan näyttää 50-vuotiaana. Näin itseni punaisessa retkeilyanorakissa istumassa kannon päällä metsässä kävelysauvat vieressä. Tänään muistin tuon mielikuvan ja voin todeta sen toteutuneen, kuitenkin parin vuoden viiveellä.

Tunsin kyllä tänäkin lauantaiaamuna itseni niin vapaaksi ja onnelliseksi, kun vedin lämpövuoriset kumisaappaat kaksilla villasukilla jalkaani, punaisen anorakin päälleni  ja suuntasin  kohti Luviaa tutustumaan erään saaristolaisnaisen elämäntapaan... Elämän yksinkertaistamista, sitä opettelen nyt.

Uusi ystäväni saaristossa on 70-vuotias nainen, joka asuu yksin läheisessä saaressa. Talvisin hänen päivänsä kuluvat sähkömoottorisahalla puita tehdessä. Vasta viime vuonna hän hankki klapikoneen. Autoin häntä tänään puukuorman purkamisessa. Toivon oppivani tältä naiselta paljon. Hän on lupautunut majoittamaan minut tupansa muurin kylkeen hiihtolomallani yhdeksi yöksi. Toivottavasti voin vastavuoroisesti tuottaa hänellekin iloa jollakin tavalla.

Kyllä olen onnellinen, kun vanhempani ovat vielä elossa ja saan jakaa tämänkin elämänvaiheen heidän kanssaan. En koskaan unohda hetkeä, kun yhdessä heidän kanssaan nauroimme sydämemme pohjasta, kun kuulin saaneeni opiskelupaikan erä-ja luonto-opaskoulutukseen ja luin heille ääneen, mitä kaikkea opetukseen kuului ja mitä osaisin puolentoista vuoden päästä. Isää nauratti erityisesti, että osaisin kertoa asiakkaille perinteisistä kalastus-ja metsästysmenetelmistä ym. Nyt nuokin asiat tuntuvat jo siltä, että voisivat vielä hyvinkin kuulua omaanikin elämään. Sekä isäni että äitini olisivat täysinoppineita erä-ja luonto-oppaita ilman koulutustakin. Suuria esikuviani! Äitihän on kuuluisa lapin vaeltaja, kantanut vastuun muistakin ja vienyt aloittelijoita hurjillekin vaelluksille. Isä taas on metsästäjä ja kalastellut paljon ja hallitsee kaikki käytännön hommat käsitöistä alkaen suvereenisti. On hienoa, kun voin vielä heiltäkin saada monenlaista apua ja oppia erätaitoihin.

Vanhempani ovat osanneet meitä neljää lasta kasvattaa rohkeuteen. Ei tullut kyllä ylimääräisiä varoituksia eikä kontrolloitu tekemisiämme liikaa. Jokainen sai tehdä ja harrastaa mitä halusi. Pienestä pitäen saimme vapaasti myös veneillä ilman varoituksia. Elimme koko kolmen kuukauden kesälomamme saaressa. Isä ja äiti laskivat joka ilta verkot ja aina oli sumpussa tuoreita kaloja. Veljeni Jeppe purjehti Reposaareen 17 jalkaisella veneellämme ollessaan vähän toisella vuosikymmenellä. Joskus hän pienenä poikana jäi sumuunkin moottoriveneellään ja silloin äiti laittoi tulet rannalle, että poika löytäisi kotiin.

Viihdyin saaressamme nuoresta teini-iästäni lähtien hyvin yksin. Olin joka kesä vähintään neljä päivää saaressa ihan yksin. Jos oli ollut rankka kesätyö tai paljon leirejä tai matkoja, palauduin tosi nopeasti yksin ollessani. Purjehdin jollalla tai myöhemmin isommalla veneellä päivät pitkät ja illat saunoin.

Rakkaimpiin harrastuksiini kuului myös matkustaminen jo nuoresta asti. Pisimmät ja useimmat reissuni olen tehnyt yksin. Siinä ensimmäinen viikko meni tilanteeseen sopeutumiseen, mutta sitten alkoi oma seura miellyttämään. Toisaalta oli pakko joka päivä löytää juttukumppani ja tuli tutustuttua mitä erilaisempiin ihmisiin. Rasismi karsiutui kyllä varsin tehokkaasti, kun joutui yksin esim. Intiassa ollessaan monet kerrat turvautumaan paikallisten ihmisten apuun. Kahdeksan kuukauden Aasian reissuni pääasiallinen tarkoitus oli ottaa etäisyyttä länsimaalaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Halusin tietää, mikä on kulttuurisidonnaista ajattelua. Elin ja yövyin hyvin alkeellisissa olosuhteissa, rotat juoksivat välillä pään päältä yöllä. Asuin paljon paikallisten luona, mm. Nepalissa savupirtissä.

Nyt matkustan enemmänkin ajassa. Teen pienoishistoriikkeja Herrainpäivien ja Luvian saariston n. 60 vuoden takaisista ajoista. Haastatellessani ihmisiä noista ajoista, uppoudun totaalisesti muihin sfääreihin. Olen alkanut jo miettiä, alkaisinko itsekin elää sitä aikaa ainakin osittain ja ajoittain. Pakkoko sitä on aina tässä ajassa olla, kun on mielikuvituskin suotu.

Rakkaat muistot nuoruudestani ovat partioretkiltä ja-leireiltä. Se tunne, kun oli viikon asunut teltassa erä-ja luonnontuntemusleirillä Evolla ja sitten piti sopeutua sisätiloihin. Posket kuumottivat eikä tuntunut hyvältä! 13-vuotiaina sinnekin leirille mentiin Evolle asti pyörillä kaverini kanssa. Välillä nukuttiin Aulangolla teltassa yö ja taas sateessa jatkettiin. Edes juomapulloja emme tajunneet pitää aina mukanamme välipaloista puhumattakaan. Tavaratelineillä olivat rinkat poikittain ja sopivin väliajoin pienillä teillä rinnakkain ajaessamme ne pamahtivat yhteen ja olimme vähällä kaatua.

Partiotaitokisoista minulla on muistikuva, että usein olimme eksyksissä, mutta aina loppujen lopuksi rastit kuitenkin löytyivät. Joskus pimeyskin yllätti ja piti vain yöpyä ja etsiskellä rastia taas valoisan tultua. Rankin kokemus oli talvimestaruuskisat kovalla pakkasella. Eräällä rastilla piti nylkeä raaka made ja keittää siitä kalakeitto. Juuri kun keitto oli valmis, potkaisin vahingossa pakin kumoon. Näitä muistoja en pois antaisi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti